How time flies even when you're not having fun
Onkin kulunut pitkä aika edellisistä päivityksistä. Aika on rientänyt, vaikka ei siltä ole tuntunut. Olen keskittynyt työssä jaksamiseen, millä tarkoitan silkkaa sietokyvyn venyttämistä. En voi kuin ihmetellä, että olen näinkin pitkään taas pärjäillyt työelämässä. Yhden osasairausloman olen käyttänyt, sairauslomia keskiverrosti. Etätyöt ovat sopineet, mutta käytännön syistä en ole niitä paljon voinut tehdä.
Kävin siis läpi kuntoutustutkimuksen ja sitä seuranneen työkokeilun kautta työllistymisen entiselle työnantajalleni, joskin eri työtehtäviin kuin aiemmin. Sittemmin olen päätynyt esihenkilöpestiin ja osa-aikaisesta täysiaikaiseksi työntekijäksi. Molempiin edellä mainituista lisäkuormituksista suhtauduin huolestuneesti, mutta koska osa-aikainen tekee kuitenkin usein täysiaikaisen työt osa-aikaisen palkalla, päätin ottaa täysiaikaisen pestin vastaan. Esihenkilöpestissä on puolensa (pidän organisoinnista ja kehittämisestä), rankinta on ollut henkilöstöasioiden käsittely ja toisten tukeminen, kun omat voimavarat ovat jo ylikulutuksessa oman olemisen kanssa.
Neuropsykologisen testauksen ja -arvioinnin perusteella muutamia vuosia sitten työkuntoni tulkittiin olevan n. 50 %, mutta työmotivaation ja metataitojen & resilienssin korkea, jotka katsottiin ”pelastavaksi” tekijäksi. Kuulemma yleensä näillä löydöksillä lyödään hanskat tiskiin, työ ei vain onnistu enää. Helppoa työnteko ei olekaan ollut, vaan lähes sietämättömän rankkaa. Ehkäpä aivojen jatkuvaan rasitukseen "pakottaminen" pakotti ne korjaamaan/luomaan jotain uusia "ratoja", joiden avulla pääsin jotenkin eteenpäin. Oli miten oli, olen lopulta opetellut kolmen uuden tehtävän työt, joskin esim. palaverimuistioiden laatijaksi joutuminen oli ja on kestopainajainen (kun kuuntelee, ei voi kirjoittaa, ja päinvastoin).
Väsymys on kroonista: töiden jälkeen, viikonloppuisin ja lomilla lähinnä nukun, en kerta kaikkiaan pysy hereillä. Mukava tekeminenkin tuntuu ylimääräiseltä rasitukselta, vapaapäivään osuvan ohjelmanumeron (kuten vaikkapa parin tunnin kyläily/kahvilla käynti) seuraksi pitää laskea palautumisaikaa ennen töiden alkua. Onneksi ystäviin on mahdollista pitää yhteyttä myös kirjoitellen, ja perhe on sopeutunut äidin ainaiseen nukkumiseen. Ei tätä tilannetta kyllä oikein elämiseksi voi kutsua, vaikka elossa olenkin.
Sain ja saan kuulla "ei susta huomaa"-kommentointia. Sen on saanut havaita, että ”ihan hyvää” on oikea vastaus kysymykseen ”mitä kuuluu”. Paljotkin kärsimykset on mahdollista peittää näkyvistä, vaikka sisäisesti vaikeroisi päivät läpeensä. Toisaalta somessa ja työpaikan käytävillä tavattavat "nukuin niiiin huonosti, joka paikkaa särkee ja jouduin töihinkin tulemaan jo aamupäivällä" -tyypit ovat niin työlästä seuraa, etten taida sillekään tielle haluta, vaikka olisi millainen olo. On ollut hyvin mielenkiintoista havaita, että 3-5 tunnin yöunilla on kuukausiakin peräkkäin mahdollista käydä töissä, jos saa nukkua töiden jälkeen useamman tunnin. Se sitten, mitä silloin työn laatu on, onkin varmaan eri asia eikä unenpöppöröisen itsensä arvioitavissa. Melatoniinista on ollut apua uneen, mutta olen kokeellisesti havainnut sen itselläni nostavan paastoverensokeriarvoa, joten rajoitan sen käyttöä. Öisin helpointa on suosiolla luovuttaa, jos uni ei pysy silmässä ja hyväksyä tilanne ja olla ajattelematta ”en jaksa, jos en saa x tuntia unta”. Onneksi en aja työkseni mitään kuljetusvälinettä.
Päätin jo useampi vuosi sitten, että en ole yhtä kuin tämä sairastaminen, kun hahmotin, etten tule enää tulemaan entiseen kuntoon. En halua omaksua "sairaan" identiteettiä: Puhua vain sairaudesta, miettiä elämääni sen kannalta, keskittyä tekemisessäni ja sosiaalisessa ympäristössäni itseeni ja esim. ruokailuuni ”ei sitä eikä tätä, olen hieman allerginen tälle ja tuolle”-linjalla. Toki ruoalla ja sen laadulla on merkitystä hyvinvointiin ja joillakin sen isolle roolille on perusteensa.
Sosiaalisen median vertaisryhmissä olen pääosin jättäytynyt seuraajaksi ja sitäkin teen harvakseltaan. Osin siihen on vaikuttanut myös pessimismi, tai olisiko realismi, sen suhteen, mitä parannusta voi tilanteeseen osaltamme tulla. Yhä uudelleen heränneen ”muutos on käsillä” -toivon musertuminen on todella raskasta, joten keskitän voimavarani oman tilanteeni kannatteluun, siihen voimani saattavat riittää. Surettaa nähdä sama (omakin) kuvio yhä uudelleen toistuvana: Uusi sairastaja joukkoihin, aloittaa avun etsimisen ja tilannehahmotuksen rakentamisen, jonka jälkeen seuraa pöyristyminen tilanteesta ja usko siihen, että voisi jotenkin muuttaa tämän genren todellisuutta koululääketieteen suunnalla esim. julkisuudella, barrikadeille vaan siis. Sen jälkeen alkaa uupuminen pattitilanteeseen, kun tilanteen kesto ja poteroituneisuus iskee silmille eikä silver bulletia lääkitykseenkään löytynyt.
Lääketieteen julkaisuissa ei ole juuri näkynyt suhtautumista, joka olisi omiaan rohkaisemaan ajatusta, että borrelioosiin liittyvässä tutkimuksessa tai argumentoinnissa olisi menty eteenpäin sen suhteen, että potilaiden todellista tilannetta pyrittäisiin ymmärtämään ja löytämään syitä pitkittyneeseen oireiluun – ainakaan muualta kuin psyykkiseltä puolelta. Joidenkin lääketieteen edustajien lausahdukset ”neuroborrelioosi on muuttunut borrelioosineuroosiksi” ne vasta parantavatkin syystä tai toisesta pitkällisesti oireilevien oloa ja auttavat sietämään ”sopeudut nyt vaan, ota Buranaa, tuossa iässä/stressissä/univajeessa kaikkia särkee”-hoitolinjausta. Näin ollen en ole puhunut borrelioosista vastaanotolla juurikaan, jotta edes oireet otettaisiin vakavasti.
Lähes tragikoomista on, että kun kertoo taustansa (saaristosta), nivelongelmat ja neurologiset ongelmat, ensimmäinen epäily uuden lääkärin vastaanotolla on aina borrelioosi, jolloin käytännössä päätyy itse vakuuttamaan, että sitä se nyt ainakaan ei voi olla, se on täysin todistettu kuulkaas. Vetoan infektiopoliklinikan lausuntoon olemattomasta sairaudestani: "Keskustelimme tapauksestasi ja asiantuntijamme oli sitä mieltä, että sinulle nyt kuitenkin annettaisiin 200 mg doksisykliiniä kuukaudeksi ja sen jälkeen testattaisiin vasta-aineet uusiksi. Silloin sitten varmaan löytyy niitä vasta-aineita eikä se tarkoita, että sinulla olisi sitten - tai olisi koskaan ollutkaan - borrelioosia. Tässä sinun tapauksessasi tuskin saadaan kaikkia oireita tällä lääkityksellä pois, kuten varmaan ymmärrät, kun tunnet tätä asiaa noin hyvin.”
Ja entä se nykyvointi sitten? Tämä jatkuva tavalla tai toisella "alikuntoinen" olo, kognitiiviset- ja muistiongelmat, näköhäiriöt, luu- ja nivelkivut sekä hermopinteet, bursiitit ja neuropatiaoireet ja jatkuva väsymys jne. on uusi normaali. En tavoittele oireiden loppumista, vain niiden kanssa selviytymistä. Onnekseni kestän hyvin kroonista kipua ja naturopaattinen lääkitys sai jatkuvan, vailla selkeää syytä olevan vuosikymmeniä vaivanneen päänsäryn loppumaan. Suurin haitta on melkoinen ylipaino, jolle en kerta kaikkiaan jaksa tehdä tässä voinnissa yhtään mitään. Lääketieteen kannaltahan se on oireisiini syy, eikä seuraus jatkuvasta tulehduksesta ja elimistön ylikuormituksesta ja siitä, että liikuntaan tai ruokailuun keskittymiseen ei ole voimavaroja työn ohessa. Työn vaatima keskittyminen ja tekeminen sammuttaa illaksi lyhdyt totaalisesti ja muukin vapaa-aika menee unessa. Diabetesta ei ole, verenpainetta on (työpäivinä), labrat kaikki joko hyviä tai viitteissä laskoa lukuun ottamatta (ja joitakin muita ”kaikkea löytyy, jos kaikkea testaa” -löydöksiä), ihmeen sitkeää tekoa tämä maalais/saaristolaiskroppa.
Uusina diagnoosilistaan viimeisten vuosien aikana on lätkäisty aivorunkomigreeni ja fibromyalgia, krooniseen väsymysoireyhtymäänkin nämä oireet kuulemma sopivat. Noista diagnooseista ainoa, josta on ollut jotain hyötyä, on aivorunkomigreeni. Sen sain migreenin käypähoitosuosituksen laatineen neurologiryhmän johtavalta neurologilta. Hän kirjoitti työkykyyn liittyen, että ”ennakko-oireet voivat kestää useita päiviä, kohtausoireet muutaman päivän, jonka jälkeen jälkioireita voi olla viikkojakin”. Siitä voi sitten laskeskella montako oireetonta päivää kuukaudessa on, mutta oireisto ei ole juurikaan päänsärkyinen, vaan koostuu enimmäkseen huimauksesta, haju- ja näköhäiriöistä, puheen puuroutumisesta sekä pahoinvoinnista, joissa siis käyn yleensäkin töissä. Koronarokotteet otin, niistä tuli pieniä oireita, ei tässä normaalissa oireistossa lisänä juuri häirinnyt. Perhe sairastanut koronan, minuun ei tauti joko tarttunut tai testi reagoinut huolimatta erittäin vahvasta altistuksesta.
Olen välillä miettinyt, oliko borrelioosihoitoihin käyttämäni raha ja aika hukkaan heitettyä. Ehkä ei sentään. Ja erittäin tärkeä näkökulma on odotukset versus lopputulema; niiden osalta olin melko realistinen. Ilman käyttämiäni ”uskomushoitoja” en olisi varmasti näinkään työkykyinen ja mitattavia fyysisiä löydöksiäkin toipumisesta on saatu. Lääketieteen kannalta varmaan tulkinta on, että niiden hoitojen avulla sain uskoa toipua luulotaudistani, kun borrelioosi ilman labra- yms. löydöksiä (vanhat suomalaiset tai saksalaiset tulokset tahi sopiva oireisto eivät kelpaa) on kai lähinnä toiminnallinen häiriö eikä niinkään lääkittävä ongelma, ja toim.häiriöthän ovat käytännössä ihmisen omia ongelmia, ellei peräti itse luotujakin, vaikka virallisesti toista voitaisiin hurskaasti lausahtaa.
Seuraan (jokseenkin tietynlaista lopputulosta ennakoiden), miten pitkittyneistä Covid-oireista kärsivien käy. Minulle sanottiin Suomessa lääkärin vastaanotolla jossain vaiheessa, että oireistoni ”kriisiytymisessä” syynä olisi ollut sytokiinimyrsky, joka on ymmärtääkseni ollut kohtalokas joillekin Covid-19-potilaillekin. Olen pohtinut proinflammatoristen sytokiinien roolia tässä omassa ja myös borrelioosin jälkioireistossa, jolloin tulee mieleen, voisiko esim. tietyistä reuman hoidossa käytettävistä biologisista lääkkeistä olla hyötyä. Siinä kuitenkin tulee vastaan tuttu ongelma: Ensin pitäisi saada diagnoosi borrelioosista oikeaan aikaan (paratkoon, jos olet sairastanut sen jo lapsena, jolloin koko tautia ei tunnettu, mutta olit on-off-reumaoireissa), sitten saada diagnoosi sen äärimmäisen harvinaisesta ellei peräti olemassa olemattomasta jälkitilasta ja lääketieteen saada sen syynä oleva mekanismi luotettavasti selville, jotta sen hoitoon voitaisiin täsmätysti koettaa vaikkapa joitakin kalliita biologisia hoitomuotoja. Kaukana ellei milloinkaan toteutumattomissa ovat nuo vuodet. Etenkin, kun borrelioosi on yleisen käsityksen mukaan helppo havaita EM-ihottumasta (jota ei välttämättä synny tai potilas ei sitä välttämättä huomaa ja osa lääkäreistä ei sitä tunnista etenkään, jos se poikkeaa normaalista standariversiosta) tai näillä huippulaboratoriokokeilla (hehheh), joihin ei mielellään päästetä, sillä borrelioosia itsellään ääneen epäilevä on lukenut liikaa somea ja muuttunut hysteeriseksi. Miksi siis tutkittaisiin sellaista, mitä ei juurikaan ole, mistä sellaiseen saisi edes rahoitusta ja uskottavuuskin olisi koetuksella vastavirtaan uidessa. Ei mikään hehkeä urasatsaus tutkijalle tai lääkärille.
Vuodet borrelioosipäädyssä omien oireselvittelyjen myötä olen jo jonkinlainen valelääkäri, joka on onnistunut lähettämään oikean erikoislääkärin suuntaan (ja useimmiten lopulta oikeaksi osoittautuneen diagnoosiarvelun kera) jo useamman tuttavansa. On ilahduttavaa, että monia lääketiede sentään on voinut auttaa. Olen työkyvyn tueksi käynyt myös yksilöllisen kuntoutuspsykoterapian neuropsykologin vastaanotolla. Ei sielläkään paranemista haettu, vaan työn ja muun elämän suhteuttamista voimavaroihin. Neuropsykologi totesi, että hänen aivovamma- ja aivoinfarktin jälkitilan potilaillaan on samanlainen oireisto kuin minullakin. Samapa tuo mitä on tai ei ole, arjessa on jotenkin selvittävä, diagnoositta on selvittävä myös työelämässä, sillä vapahdusta ei ole luvassa sen osalta millään taloudellisesti kestävällä tavalla. Kaikesta huolimatta olen monin tavoin hyväosainen sairastaja, mistä ymmärrän olla kiitollinen.
Näillä mennään niin pitkälle kuin se riittää, sanoo työelämäsietokyvyn-urheilija. Parasta mahdollista vointia jokaiselle.